Mediakasvatuksen johdatuskurssi alkaa nyt olla lopussa. Mitään koontia tai yhteenvetoa en aio esittää siitä, mitä kurssista on jäänyt käteen, sillä tämä blogihan itsessään edustaa kurssilta saatua satoa. Haluan kuitenkin näin lopuksi ihan erillisessä tekstissä kertoa, millaisissa tunnelmissa jatkan mediakasvatuksen parissa tästä eteenpäin.

Ihan ensiksi haluan ilmaista, kuinka minua suoraan sanottuna ottaa päähän se, että yleensä kaikkien aineiden ja aihealueiden osaajien mielestä juuri heidän asiansa on se, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle mutta joka ansaitsisi ihan erityisen huomion. Käytännön ihmisenä sitä jää joskus kiukkuisena miettimään, että jos pyrkii tulevassa opettajantyössään vastaamaan niin kielenhuoltajien, kirjallisuus-, taide-, teatteri-, ilmaisu- kuin mediakasvattajienkin kaikkiin mahdollisiin vaatimuksiin - vain muutaman esimerkin mainitakseni - loppuu aika ja ikä, ennen kuin päästään lähelläkään yhtään mitään päämääriä. Ei tämä silti ole tarkoitettu negatiiviseksi palautteeksi tästä sen enempää kuin mistään muustakaan kurssista: haluanpa vain todeta, että kasvattajan on ilmeisesti tosissaan pyrittävä suhtautumaan eri mahdollisuuksiin nimenomaan mahdollisuuksina, positiivisena voimana, ei jyrkkinä vaatimuksina, joiden tarkoitus olisi osoittaa, ettei kasvattajan työssä voi kuin epäonnistua.

Toisekseen haluan ilmaista iloni siitä, että ilmeisesti olen opettajaharjoittelussani, joka on juuri pääsemässä kunnolla vauhtiin, onnistunut osumaan sellaiseen saumaan, että varsinkin tietyn lukiokurssin puitteissa minulla on erityisen hienot mahdollisuudet päästä tarkkailemaan ja ehkä myös toteuttamaan mediakasvatusta. Ei muuta kuin eteenpäin!