Tämänpäiväisellä (17.9.) luennolla ihmeteltiin sitä, miten opettaja voi toteuttaa mediakasvatusta omassa työssään. Itse tulen olemaan sikäli onnellisessa asemassa, ettei mediakasvatus ole äidinkielenopettajille jokin taustalla kummitteleva, OPS:n edellyttämä epämääräinen ”aihekokonaisuus”, vaan se on osa äidinkielen omaa, ainekohtaista opetussuunnitelmaa. En haluaisi olla esimerkiksi matemaatiikanopettajan housuissa ja ihmetellä, miten omassa aineessani vastaan mediakasvatuksen haasteihin, mutta äidinkielenopettajana esimerkiksi sellaiset käsitteet kuten mediatekstit ja medialukutaito ovat itsestään selvä osa opetuksen sisältöä, niin kuin olen jo aiemmassakin blogitekstissäni tuonut ilmi.

 

Koska tulevana äidinkielenopettajana mediakasvatus ei todennäköisesti tule olemaan minulle ihan yhtä ongelmallinen haaste kuin monien muiden aineiden opettajille, en aio pysähtyä tässä sen kummemmin pyörittelemään äidinkielenopetuksen ja mediakasvatuksen suhdetta vaan rientää välitehtävän pariin. Sen verran kuitenkin haluan mediakasvatuksen käytännön toteutuksesta sanoa, että kuten luennolla tuotiin ilmi ja kuten itsekin vakaasti uskon, mediakasvatuksen ottaminen osaksi muuta opetusta lienee hedelmällisin ratkaisu. Erilliset, itsetarkoitukselliset mediakasvatustunnit (vaikka sellaisiakin epäilemättä jonkin verran tarvitaan) paitsi veisivät kallista aikaa, olisivat myös hiukan keinotekoisia, kun ottaa huomioon, kuinka sujuvasti oppilaat parhaimmillaan on mahdollista ohjata median ääreen vaivihkaa muiden asioiden opiskelemisen ohella. Tämä ei silti tarkoita, että mediakasvatuksen pitäisi jäädä vain erilaisten välineiden hyödyntämisen tasolle, sillä voidaanhan esimerkiksi mediakriittistä keskustelua uskoakseni käydä kohtuullisen luontevasti samassa yhteydessä, kun mediaa hyödynnetään.

 

Sitten siihen välitehtävään. Vaikka minun epäilemättä uskottavuussyistä tulisi antaa itsestäni median käyttäjänä mahdollisimman analyyttinen vaikutelma, rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että mieluiten antaudun ihan vain mediasta nautiskelijan rooliin ja keskityn seuraamaan mediasisältöjä ilman mitään sen kummempaa tutkivaa otetta. Kaikkiin mediankäyttötilanteisiin tämä ei tietenkään sovi. Jos median pariin on hakeutunut esimerkiksi tiedonhakintatarkoituksella, mediasisältöjen vastaanotto muuttuu heti kriittisemmäksi. Tämä ei tosin vaadi minulta suuria ponnisteluja, sillä minulle on luontevaa suhtaudua asioihin kriittisesti – kriittisyyttä ei tarvitse pakottaa. Aina se kai väijyy taustalla median viihdekäytössäkin, vaikken sitä itse useinkaan tiedosta.

 

Jos huomio siirretään median sisällöistä muotoihin, voin todeta, että toisaalta kiinnitän muotoihin paljon huomiota, toisaalta en juurikaan. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, etten ole suoraan sanottuna ylenpalttisen kiinnostunut esimerkiksi teknologian mahdollisuuksista, joten ensimmäinen ajatus minkäänlaisen mediasisällön äärellä ei ole se, että mitenköhän tämä on toteutettu ja mitenköhän tämän itse toteuttaisin. Suoraan sanottuna se on tuskin viimeinenkään ajatus... Tällaista epäanalyyttisuutta vain entisestään tukee se, että minua on siunattu tuskin minkäänlaisilla taiteellisilla lahjoilla, mitä tulee puhtaasti visuaalisiin esityksiin.

 

Ei se muoto silti kaikilta osin merkityksetön asia ole, vaikka mediateknologia ei suuremmin kiinnostakaan. Ehei. Tulevana äidinkielenopettajana tulee median äärellä useinkin mutistua itsekseen: ”Se on enää, ei enään!”