Olen tutustunut teoksen Näkökulmia mediakasvatukseen artikkeliin “Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet” (tarkemmat tiedot tekstin lopussa) ja löytänyt siitä mielenkiintoisia näkökulmia ja mahdollisuuden jatkaa aiemmin aloittamaani pohdintaa. Artikkelissa käydään läpi suomalaisen mediakasvatuksen vaiheita ja sen kytköksiä toisaalta kansanvalistukseen, toisaalta tietoyhteiskunnan vaatimuksiin.

Aiemmassa blogikirjoituksessani (7.9.) ihmettelin sitä, miten usein puhutaan mediaa vastaan puolustautumisesta sen sijaan, että pohdittaisiin median mahdollisuuksia. Lukemani artikkeli paljastaa, että juuri tämäntyyppiset kysymykset ovat suomalaisen mediakasvatuksen historiassa olleet toistuvasti esillä: mediakasvatus on nähty kahtalaisesti ja jokseenkin ristiriitaisesti joko kasvatuksena, joka käsittelee mediaa, tai kasvatuksena, jota toteutetaan median avulla. Media on siis toisin sanoen ollut mediakasvatuksessa joko kohde tai väline (s. 6, 14-15). Uskoakseni tällaiset eriävät näkemykset mediakasvatuksesta heijastelevat mediakäsityksiä; sitä, nähdäänkö media haitallisena ja uhkaavana vai loputtomia mahdollisuuksia tarjoavana todellisuuden osa-alueena. En usko olevani kovin väärässä, jos oletan, että median käyttöä kasvatuksen välineenä ovat varmasti rajoittaneet aikuisten kasvattajien pelot ja toisaalta se, että he ovat tosiasiassa tainneet usein olla lapsia jäljessä median käyttäjinä. Viimeksi mainitun seikan voidaan tietenkin nähdä asettavan koko mediakasvatuksen hiukan outoon valoon: olkoonkin, että aikuisten mediakritiikki saattaa olla korkeammalla tasolla kuin lasten, mutta jos nimenomaan mediavälineiden käyttöä tarkastellaan, tilanne on käsittääkseni hämmentävän usein päinvastainen.

Koska itse opiskelen äidinkielen opettajaksi, katsoin aiheelliseksi vilkaista hiukan äidinkielen opetussuunnitelmaa ja tarkastella, miten mediakasvatus siellä näkyy. Mielestäni äidinkielen opetussuunnitelmassa on selvästi havaittavissa, että mediaa on tarkoitus käyttää paitsi kasvatuksen kohteena myös välineenä, vaikkakaan  opetussuunnitelmassa ei toki kovin yksityiskohtaisesti oteta kantaa opetuksen käytännön toteutukseen eikä siten myöskään opetusvälineisiin. Pari lainausta peruskoulun opetussuunnitelman äidinkielen ja kirjallisuuden osiosta:

“Oppilas kehittää luku- ja kirjoitustaitoaan, myös medialukutaitoaan, sekä viestintävalmiuksiaan tietoteknisessä oppimisympäristössä” (Vuosiluokkien 1-2 tavoitteista)

“Oppilas saa käsityksen median ja tekstien mahdista tuottaa mielikuvia, muokata maailmankuvaa ja ohjata ihmisten valintoja” (Vuosiluokkien 6-9 tavoitteista)

Ainakin pikainen silmäys opetussuunnitelmaan luo sellaisen vaikutelman, että opetussuunnitelmassa on toisaalta huomioitu mediakriittisyys, “mediaa vastaan puolustautuminen”, mutta toisaalta opetussuunnitelma myös edellyttää median hyödyntämistä kasvatuksessa. Sama vaikutelma säilyy myös lukion opetussuunnitelmaa tarkasteltaessa. Muistutan kuitenkin, ettei tämä ole perusteellisen analyysin vaan todellakin pelkän pikaisen silmäilyn tulos. Joku muu voi kenties toteuttaa sen perusteellisen analyysin, minua kiinnosti vain se, millaisen vastauksen oman aineeni opetussuunnitelma näyttää äkkiseltään antavan kysymykseen median roolista mediakasvatuksessa. Itse olen tähän vastaukseen melko tyytyväinen, sillä mielestäni on varsin perustelua hyödyntää mediaa kasvatustyössä suunnitelmallisesti myös kasvatuksen välineenä.

Lähteet:
- “Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet” (Reijo Kupiainen, Sara Sintonen ja Juha Suoranta). Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen (toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen, Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007, Helsinki 2007).
- Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004, 7.3 Äidinkieli ja kirjallisuus.