(Nyt vasta havaitsin, että mediakasvatuskurssin välitehtävä pitää tehdä nettiin… Täältä siis pesee, toinen blogiteksti tunnin sisällä!)

 

Olen sen verran nuori, etten ole koskaan ollut kovin aggressiivisen medialta suojelemisen kohteena. Edes ala-asteaikoinani ei enää heristelty sormea esimerkiksi TV:n katselulle, olkoonkin, että jonkinlaista vastakkainasettelua oli havaittavissa vaikkapa kirjojen lukemisen ja TV:n katselun välillä (ja opettajat tietenkin vaivihkaisesti kannattivat ensiksi mainittua).

 

Media on minun kouluaikoinani ollut kasvatuksen kohteena vahvemmin muistaakseni vasta lukiossa. Lukiossa useammallakin kurssilla puhuttiin mediakriittisyydestä ja medialukutaidosta – olkoonkin, että käytännön harjoitukset, joissa todella olisi tartuttu saatavilla oleviin mediateksteihin, jäivät kohtuullisen vähäisiksi.

 

Media kasvatuksen välineenä on puolestaan minulle tuttu jo ala-asteelta. Vaikka internet teki jo ala-asteaikoinani tuloaan kouluihin, en ole internetiä hyödyntänyt opiskeluissani ennen kuin yliopistossa. Tiedonhakua saatoin tietysti omatoimisesti suorittaa netissä jo yläasteen ja lukion aikana, mutta koulunkäynti ei varsinaisesti edellyttänyt internetin käyttöä eikä sitä systemaattisesti opetettu.

 

Televisio ja elokuvat ovat sen sijaan olleet ahkerassa käytössä. Erilaisia opetusohjelmia on tullut nähtyä ala-asteelta lähtien. Muistan vieläkin yläasteen biologianopettajan opetusvideokokeilut, joissa hän näytti meille riskillä materiaalia, jota ei omien sanojensa mukaan ollut itse ehtinyt katsoa läpi. Nauroimme videoille välillä vedet silmissä ja melkein myötähäpeään tukehtuen. Erityisen onnistuneena mediakasvatustekona on jäänyt mieleen yläasteen uskonnon opettajan elokuvavalinta etiikan kurssin yhteydessä. Katsoimme tuolloin elokuvan, joka oli paitsi vaikuttava ja ajatuksiaherättävä myös niin loistavan hyvä, että se kuuluu lempielokuviini yhä. Muistan vieläkin, kuinka hämmentynyt olin siitä, että koulussakin saatettiin käyttää opetusmateriaalina jotakin oikeasti hyvää elokuvaa!