Luennolla (1.10.) puheeksi tulivat median emotionaalinen ja eettinen puoli, ja sitä kautta iänikuiset naiskuvat ja –ihanteet. Miksi sanon ”iänikuiset”? Siksi, että naiskuvia käsitellään helposti aika puuduttavalla tavalla. Se, että ylipäätään osataan käyttää käsitteitä kuten ”naiskuva”, on itsessään kenties jonkinlaisen kriittisen medialukutaidon merkki, mutta miksi naiskuvakeskustelu sisältää niin jyrkkiä vastakkainasetteluja – jopa suvaitsemattomuutta? (Vai sisältääkö se?)

Mehän voimme esittää naiskuvista monenlaisia kysymyksiä: Miten median naiskuvasto vaikuttaa lihaviin? Entä miten se vaikuttaa hoikkiin? Mikä on naiskuvakritiikin suhde syömishäiriöihin? Entä mikä on sen suhde ylipainon yleisyyteen? Keskeinen ajatus minulla on se, että naiskuvat eivät mielestäni ole varsinaisesti kenenkään puolella. Se, että silmämme ovat tottuneet tietynlaisissa yhteyksissä näkemään hoikkia, jopa laihoja naisia ja näin ollen pitämään hoikkuutta normaalina ja neutraalina, vaikuttaa jollakin tavalla meihin kaikkiin: meidän omiin naiskuviimme, käsityksiimme naiseudesta, omaan identiteettiimme…

Peräänkuuluttaisinkin kokonaisvaltaisuutta ja kokonaiskuvien hahmottamista. Se on kieltämättä medialukutaitoa, että osaa yksittäisestä kuvasta tai tekstistä tai muusta materiaalista eritellä ja analysoida vaikkapa juuri naiskuvastoa, mutta toisaalta kaikki olisi mielestäni aina syytä asettaa laajempaan kontekstiin. Voidaan esittää loputon joukko laajentavia ja tarkentavia kysymyksiä: Miten nämä naiskuvat sijoittuvat muiden naiskuvien joukkoon? Mistä naiskuvat ovat tulleet? Mikä on niiden suhde naisihanteisiin? Luovatko ne niitä, heijastelevatko ne niitä? Mikä muu ihanteisiin vaikuttaa? Kuka tai mikä on lopulta naiskuvista ja –ihanteista vastuussa? Voisimmeko me omalta osaltamme vaikuttaa niihin? Mene ja tiedä, ehkä tämäntyyppiset kysymykset vähentäisivät eettistä närkästystä – tai ehkä vain lisäisivät sitä, mutta joka tapauksessa ne voisivat auttaa jäljittämään sen syitä.

Aina voidaan kysyä sitäkin, että mitä on itse asiassa jätetty näyttämättä, piilotettu tai peitetty. Mitkä olisivat vaihtoehtoiset esitystavat tai jopa vaihtoehtoinen sisältö, ja miten ne muuttaisivat tilannetta? Jos siirrytään naiskuvista aivan toiseen aiheeseen, voidaan esimerkiksi ihmetellä tämänhetkistä, medioissa paljon käsiteltyä niin kutsuttua ”vaalirahasotkua”. Aiheessa olisi jo itsessään ihmettelemistä, mutta sen tiimoilta voidaan myös kysyä: Mitä on kuitenkin jätetty kertomatta? Entä miltä tämän aiheen käsittely vie tilaa, mistä se suuntaa huomiomme pois?

Jos median käsittelyssä säilytetään kasvatuksellinen näkökulma mukana, voidaan todeta, että medialukutaidon opettamisessa on oikeastaan vain taivas rajana: mediakasvattaja voi itse määritellä, kuinka laajaan ja kuinka syvälliseen otteeseen hän on valmis kasvatettavia ohjaamaan.