Mediakasvatuksen johdatuskurssi alkaa nyt olla lopussa. Mitään koontia tai yhteenvetoa en aio esittää siitä, mitä kurssista on jäänyt käteen, sillä tämä blogihan itsessään edustaa kurssilta saatua satoa. Haluan kuitenkin näin lopuksi ihan erillisessä tekstissä kertoa, millaisissa tunnelmissa jatkan mediakasvatuksen parissa tästä eteenpäin.

Ihan ensiksi haluan ilmaista, kuinka minua suoraan sanottuna ottaa päähän se, että yleensä kaikkien aineiden ja aihealueiden osaajien mielestä juuri heidän asiansa on se, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle mutta joka ansaitsisi ihan erityisen huomion. Käytännön ihmisenä sitä jää joskus kiukkuisena miettimään, että jos pyrkii tulevassa opettajantyössään vastaamaan niin kielenhuoltajien, kirjallisuus-, taide-, teatteri-, ilmaisu- kuin mediakasvattajienkin kaikkiin mahdollisiin vaatimuksiin - vain muutaman esimerkin mainitakseni - loppuu aika ja ikä, ennen kuin päästään lähelläkään yhtään mitään päämääriä. Ei tämä silti ole tarkoitettu negatiiviseksi palautteeksi tästä sen enempää kuin mistään muustakaan kurssista: haluanpa vain todeta, että kasvattajan on ilmeisesti tosissaan pyrittävä suhtautumaan eri mahdollisuuksiin nimenomaan mahdollisuuksina, positiivisena voimana, ei jyrkkinä vaatimuksina, joiden tarkoitus olisi osoittaa, ettei kasvattajan työssä voi kuin epäonnistua.

Toisekseen haluan ilmaista iloni siitä, että ilmeisesti olen opettajaharjoittelussani, joka on juuri pääsemässä kunnolla vauhtiin, onnistunut osumaan sellaiseen saumaan, että varsinkin tietyn lukiokurssin puitteissa minulla on erityisen hienot mahdollisuudet päästä tarkkailemaan ja ehkä myös toteuttamaan mediakasvatusta. Ei muuta kuin eteenpäin!

Olen kenties vähän kovapäinen tai ainakin hidas oppimaan, kun tämänpäiväisellä luennolla aiheena ollut “visuaalinen lukutaito” pääsi taas kerran yllättämään: “Ai niin, tämä oli tämä juttu, miten se nyt taas menikään?” Kyse on yhtä hölmöstä ilmiöstä kuin siinä, että  vuosi toisensa perään talvi yllättää autoilijat...

Vaan miksi visuaalinen lukutaito on sellainen käsite, joka täytyy säännöllisin väliajoin löytää uudestaan? Mielestäni tähän on vain yksi vastaus: siksi, että visuaalinen lukutaito ei ole sellainen asia, jonka olemassaolon aktiivisesti tiedostaisi tai jonka olemassaolosta muistutettaisi kylliksi. Toki jokainen muistaa, että on olemassa sellainen asia kuin kirjoitetun tekstin lukutaito ja että se on ihan erikseen opeteltava, mutta visuaalisen lukutaidon kohdalla tämä sama asia pääsee unohtumaan. Kuvat ovat vain kuvia, joko kauniita tai (tekstiä) selventäviä, eikä niissä sinänsä ole mitään luettavaa, tulkittavaa tai ymmärrettävää - muka. Kuten Sirkka Laitinenkin artikkelissaan “Kuvaa ymmärtämään - visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta” (tarkemmat tiedot tekstin lopussa) tuo ilmi, visuaalisuus alkaa aueta ihmisille vastaa siinä vaiheessa, kun totutuista käytännöistä jollakin tavalla poiketaan (s.61-62).

Palatakseni aiemmin käsittelemiini naiskuviin, voisinkin esittää ajatusleikin: Kun näet kaupan lehtiosastolla nuorille naisille suunnattujen lehtien kansissa nuoria, kauniita, laihoja naisia poseeraamassa, saako se sinut kiinnittämään näiden lehtien kansikuviin erityistä huomioita, yllättymään? Ei varmastikaan, vaikka se jonkinlaista kriittisyyttä herättäisikin. Vaan entäpä jos nuorille naisille suunnatun lehden kannessa olisikin kuva vanhemmasta, hieman pyöreämmästä rouvasta? Suuresta naisjoukosta? Naisesta, joka poseeraamisen asemesta olisikin vaikka laittamassa ruokaa T-paidassa ja alushousuissa? Pelkästä naisen jalkaterästä? Naisesta takaapäin kuvattuna? Entä jos kuvaa ei olisi ollenkaan? Yllättyisitkö, jäisitkö ihmettelemään? Kyllä varmasti.

Minun nähdäkseni ajatusleikki paljastaa, kuinka visuaalinen lukutaito ei ole ainoastaan lukutaitoa siinä, missä muukin lukutaito, vaan myös samalla tavalla kulttuurisidonnaista ja vakiintunutta. Yhtälailla kuin poikkeavat kuvat poikkeavissa yhteyksissä saavat meidät häkeltymään, häkellymme varmasti sitä, jos kirjoitetun tekstin lukutaitoamme äkkiä koetellaan poikkeamalla totutusta. Japanilaiset, oikealta vasemmalle luettavat manga-sarjakuvat ovat esimerkkejä teksteistä, jotka koettelevat samanaikaisesti sekä visuaalista että kirjoitettuun tekstiin liittyvää lukutaitoamme - jotka tapaavat muutenkin kulkea enemmän tai vähemmän tiiviisti käsi kädessä. Kirjoitetun tekstin sekä kuvien lukutaito yhdistyvät erityisesti mediateksteissä, kenties kaikkein korostetuimmin nk. uusissa medioissa. Näin ollen joudutaan (tai päästään) toteamaan, että visuaalinen lukutaito on vääjäämättä osa medialukutaitoa, ja näin ollen toivottavasti myös osa sen opetusta.

Lähteet:
- “Kuvaa ymmärtämään - visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta” (Sirkka Laitinen). Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen (toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen, Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007, Helsinki 2007).

Edellisessä blogitekstissä vaahtosin naiskuvista. Tässä käsittelen mediakuvia hiukan yleisemmin (ja samalla saan näppärästi välitehtävän suoritettua).

Media on nykyään monella tavoin visuaalista. Lehdet, varsinkin aikakauslehdet, sisältävät upeita, jopa taiteellista arvoa omaavia kuvia, jotka voivat olla yhtä tärkeässä asemassa kuin teksti. Televisio on tietenkin jo jonkin verran iällä oleva visuaalisen median muoto ja varsinainen mediankäyttäjien kestosuosikki. Internet antaa loistavia mahdollisuuksia tekstin ja kuvan yhdistelyyn. Jopa puhelimet antavat mahdollisuuden yhdistää kuvaa, tekstiä ja ääntä.

Kuten olen jo aiemmin tainnut tunnustaa, en ole kovin visuaalinen ihminen, en ainakaan visuaalisesti lahjakas. Näin ollen en ehkä saa kuvista irti aivan kaikkea, mitä niistä olisi mahdollista saada irti. Silti kuvat ovat hyvin keskeinen osa omaa mediaympäristöäni, kuten varmasti kaikkien mediaympäristöä. Jos kuvia ei olisi, niitä kaipaisi. Kuvien kirjoon on tottunut, sitä on alkanut pitää itsestäänselvyytenä. Samalla on myös tottunut kuvien ideologisuuteen ja kaupallisuuteen, siihen, ettei neutraaleja tai viattomia kuvia ole, kuten ei tekstejäkään. Yhdessä kuva, teksti ja mahdollisesti vielä ääni muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden – vaikuttavan monessakin mielessä.

Luennolla (1.10.) puheeksi tulivat median emotionaalinen ja eettinen puoli, ja sitä kautta iänikuiset naiskuvat ja –ihanteet. Miksi sanon ”iänikuiset”? Siksi, että naiskuvia käsitellään helposti aika puuduttavalla tavalla. Se, että ylipäätään osataan käyttää käsitteitä kuten ”naiskuva”, on itsessään kenties jonkinlaisen kriittisen medialukutaidon merkki, mutta miksi naiskuvakeskustelu sisältää niin jyrkkiä vastakkainasetteluja – jopa suvaitsemattomuutta? (Vai sisältääkö se?)

Mehän voimme esittää naiskuvista monenlaisia kysymyksiä: Miten median naiskuvasto vaikuttaa lihaviin? Entä miten se vaikuttaa hoikkiin? Mikä on naiskuvakritiikin suhde syömishäiriöihin? Entä mikä on sen suhde ylipainon yleisyyteen? Keskeinen ajatus minulla on se, että naiskuvat eivät mielestäni ole varsinaisesti kenenkään puolella. Se, että silmämme ovat tottuneet tietynlaisissa yhteyksissä näkemään hoikkia, jopa laihoja naisia ja näin ollen pitämään hoikkuutta normaalina ja neutraalina, vaikuttaa jollakin tavalla meihin kaikkiin: meidän omiin naiskuviimme, käsityksiimme naiseudesta, omaan identiteettiimme…

Peräänkuuluttaisinkin kokonaisvaltaisuutta ja kokonaiskuvien hahmottamista. Se on kieltämättä medialukutaitoa, että osaa yksittäisestä kuvasta tai tekstistä tai muusta materiaalista eritellä ja analysoida vaikkapa juuri naiskuvastoa, mutta toisaalta kaikki olisi mielestäni aina syytä asettaa laajempaan kontekstiin. Voidaan esittää loputon joukko laajentavia ja tarkentavia kysymyksiä: Miten nämä naiskuvat sijoittuvat muiden naiskuvien joukkoon? Mistä naiskuvat ovat tulleet? Mikä on niiden suhde naisihanteisiin? Luovatko ne niitä, heijastelevatko ne niitä? Mikä muu ihanteisiin vaikuttaa? Kuka tai mikä on lopulta naiskuvista ja –ihanteista vastuussa? Voisimmeko me omalta osaltamme vaikuttaa niihin? Mene ja tiedä, ehkä tämäntyyppiset kysymykset vähentäisivät eettistä närkästystä – tai ehkä vain lisäisivät sitä, mutta joka tapauksessa ne voisivat auttaa jäljittämään sen syitä.

Aina voidaan kysyä sitäkin, että mitä on itse asiassa jätetty näyttämättä, piilotettu tai peitetty. Mitkä olisivat vaihtoehtoiset esitystavat tai jopa vaihtoehtoinen sisältö, ja miten ne muuttaisivat tilannetta? Jos siirrytään naiskuvista aivan toiseen aiheeseen, voidaan esimerkiksi ihmetellä tämänhetkistä, medioissa paljon käsiteltyä niin kutsuttua ”vaalirahasotkua”. Aiheessa olisi jo itsessään ihmettelemistä, mutta sen tiimoilta voidaan myös kysyä: Mitä on kuitenkin jätetty kertomatta? Entä miltä tämän aiheen käsittely vie tilaa, mistä se suuntaa huomiomme pois?

Jos median käsittelyssä säilytetään kasvatuksellinen näkökulma mukana, voidaan todeta, että medialukutaidon opettamisessa on oikeastaan vain taivas rajana: mediakasvattaja voi itse määritellä, kuinka laajaan ja kuinka syvälliseen otteeseen hän on valmis kasvatettavia ohjaamaan.

Tämä menee enemmän median yleiseksi tarkasteluksi kuin varsinaisen mediakasvatuksen tarkasteluksi, mutta menköön nyt sitten, kun aihetta käsitellyt luentokin (28.9.) niin teki.

Luennolla sosiaalisten medioiden määrittely lähti liikkeelle jotakuinkin sellaisesta ajatuksesta, että sosiaaliset mediat ovat yhteisten merkitysten rakentamista vuorovaikuttavassa prosesissa erilaissa tietoverkkoympäristöissä. Tältä pohjalta sosiaaliset mediat voidaan mielestäni nähdä kahtalaisesti: sekä ennennäkemättöminä mahdollisuuksina yksilölliseen ilmaisuun että aivan uudenlaisina yhteisöllisyyden muotoina.

Sosiaalisissa medioissa ”vartti julkisuudessa” voi tavallaan muuttua ”elämäksi julkisuudessa”, kun kaikilla on halutessaan mahdollisuus osallistua, näkyä, kuulua. Siitä, onko tämä hyvä vai huono asia, voidaan olla monta mieltä, mutta tuoreimmista villityksistä esimerkiksi Facebook on yksi osoitus siitä, miten sosiaaliset mediat voivat olla yksi väline oman identiteetin (/rinnakkaisidentiteetin?) rakentamiseen.

Sosiaalisten medioiden yhteisöllisyys on aiheuttanut jonkin verran nurinaa. Itse olen kuullut monienkin olevan huolissaan siitä, miten sosiaaliset mediat saattavat osittain korvata ystävien ja tuttavien kasvokkaiset kohtaamiset. Tämä huoli saattaa olla aiheellinen, mutta asian voi nähdä toisinkinpäin: ehkäpä sosiaalisten medioiden välityksellä vaalitaan sellaisiakin ihmissuhteita, joille ei muuten löytyisi aikaa. En voi tämän asian yhteydessä olla miettimättä sitäkin, kuinka sääli oikeastaan on, että vanhoille ihmisille sosiaalisten medioiden käytön opettaminen useimmissa tapauksissa olisi niin kovin haasteellista, sillä miten paljon internetistä löytyisikään yksinäisille vanhuksille mahdollisuuksia olla tekemisissä muiden kanssa!

Jotta mediakasvatusnäkökulma ei kokonaan unohtuisi, voisin lopuksi todeta, etten henkilökohtaisesti osaa nähdä ainakaan vielä sosiaalisilla medioilla suuremmin sovellusmahdollisuuksia kasvatustyössä – tai siis kasvatustyössä kyllä, mutten koulunkäyntiin ja opetukseen liittyvässä kasvatustyössä. Ehkä sosiaalisten medioiden täytyy vielä tulla hiukan tiivimmin osaksi arkea, ennen kuin niitä voidaan täysin luontevasti hyödyntää kouluopetuksessa.