Tämänpäiväisellä (14.9.) mediakasvatuksen luennolla joku esitti erinomaisen kysymyksen: missä menee median raja? Pidän tätä kysymystä erinomaisena siksi, että olen tottunut ajattelemaan, että kun käsite on kovin laaja ja väljä, se on todellisuudessa myös sisällöltään tyhjä.
En kehtaa väittää, että media tai mediakasvatus olisivat tyhjiä käsitteitä, mutta häiritsevää epämääräisyyttä niistä olen kyllä löytävinäni. Ensinnäkin on joukko- ja keskinäisviestintä. Kaikki sellainen, mikä menee joukkoviestinnän tai –tiedotuksen piiriin, on mielestäni helppo mieltää mediaksi. Sanomalehtitekstit ovat mediaa, elokuvat ovat mediaa. Sekin on mediaa, kun koulu tiedottaa nettisivuillaan, että luokan 7A ruotsintunti on tänään peruttu. Vaan entäpä sitten, jos Jaakko lähettää Kallelle tekstiviestin: ”meillä on vapaata, ruotsin ope on kipee. jee!!!” Onko se mediaa? Ilmeisesti ”oikea” vastaus tähän kysymykseen olisi, että kyllä on. Minun mielestäni tämä kuitenkin tuntuu oudolta. On lähes mahdotonta ymmärtää, että jokin kahdenkeskinen voisi kuulua median piirin.
Otetaanpa tarkasteluun muodon ja sisällön suhde – tai pikemminkin välineen ja sisällön suhde. Tekeekö tekstiviestistä mediaa se, että tekstiviesti lähetetään sellaisella kivalla, uudella vempeleellä kuin kännykällä? Jos keskeistä ei ole kännykkä, silloin täytyy ilmeisesti päätellä, että keskeistä on sisältö. Näin ollen jotakin mediaa pitäisi olla siinäkin, jos Jaakko tekstiviestin lähettämisen asemesta käykin kesken matemaatiikan tunnin kuiskaamassa Kallen korvaan asiansa: ”meillä on vapaata, ruotsin ope on kipee. jee!!!” Tuskin olen ainoa, jonka mielestä tämä ajatus tuntuu vähän erikoiselta.
Ainakin mediakasvatuksessa media-käsitettä tuntuu leimaavan tietty välinekeskeisyys. Millä perusteella? Sillä perusteella, että sikäli kuin olen mediakasvatuksen historiaa yhtään oikein tulkinnut, mediakasvatuksen tarve on kasvanut sen myötä, kun viestintäteknologia on kehittynyt ja niitä aiemmin mainittuja uusia ”vempeleitä” on tullut markkinoille. Tuskin mediahuoli on siitä saanut alkunsa, että uusilla välineillä olisi ajateltu pystyttävän ilmaisemaan jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Kyllä Jaakko olisi jo sata vuotta sitten pystynyt tuottamaan sellaisen sisällön, että jokin oppitunti on tänään vapaa – mutta sata vuotta sitten hän ei olisi ilmaissut asiaansa tekstiviestitse. Eiköhän siis ole ihan oikein päätellä, että mediahuoli – ja sen synnyttämä mediakasvatuksen tarve – on pitkälti liittynyt ja edelleen liittyy nimenomaan välineisiin. Toisaalta kyllähän se vahvasti sisältöihinkin liittyy, jos ollaan esimerkiksi huolissaan siitä, että uudet välineet voivat tuoda väärät sisällöt väärien käyttäjien saataville. (Kuka määrittelee ”väärän”? Vapaaehtoisia?)
Tietysti kyse voi olla vain oman ajatteluni rajoittuneisuudesta. Ehkä ajatus siitä, että media liittyy välineisiin, ”mediavempeleisiin”, on vain oma tulkintani, ja ehkä se tulkinta on väärä. Vaan edelleen ongelmaksi jää media- ja mediakasvatus–käsitteiden väljyys.
En nähtävästi tunnu tässä blogissani pääsevän käsitteiden ihmettelyä pidemmälle, mutta ehkä se tästä. Koetan ryhdistäytyä.
