Ihan ensiksi haluan ilmaista, kuinka minua suoraan sanottuna ottaa päähän se, että yleensä kaikkien aineiden ja aihealueiden osaajien mielestä juuri heidän asiansa on se, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle mutta joka ansaitsisi ihan erityisen huomion. Käytännön ihmisenä sitä jää joskus kiukkuisena miettimään, että jos pyrkii tulevassa opettajantyössään vastaamaan niin kielenhuoltajien, kirjallisuus-, taide-, teatteri-, ilmaisu- kuin mediakasvattajienkin kaikkiin mahdollisiin vaatimuksiin - vain muutaman esimerkin mainitakseni - loppuu aika ja ikä, ennen kuin päästään lähelläkään yhtään mitään päämääriä. Ei tämä silti ole tarkoitettu negatiiviseksi palautteeksi tästä sen enempää kuin mistään muustakaan kurssista: haluanpa vain todeta, että kasvattajan on ilmeisesti tosissaan pyrittävä suhtautumaan eri mahdollisuuksiin nimenomaan mahdollisuuksina, positiivisena voimana, ei jyrkkinä vaatimuksina, joiden tarkoitus olisi osoittaa, ettei kasvattajan työssä voi kuin epäonnistua.

Toisekseen haluan ilmaista iloni siitä, että ilmeisesti olen opettajaharjoittelussani, joka on juuri pääsemässä kunnolla vauhtiin, onnistunut osumaan sellaiseen saumaan, että varsinkin tietyn lukiokurssin puitteissa minulla on erityisen hienot mahdollisuudet päästä tarkkailemaan ja ehkä myös toteuttamaan mediakasvatusta. Ei muuta kuin eteenpäin!

Vaan miksi visuaalinen lukutaito on sellainen käsite, joka täytyy säännöllisin väliajoin löytää uudestaan? Mielestäni tähän on vain yksi vastaus: siksi, että visuaalinen lukutaito ei ole sellainen asia, jonka olemassaolon aktiivisesti tiedostaisi tai jonka olemassaolosta muistutettaisi kylliksi. Toki jokainen muistaa, että on olemassa sellainen asia kuin kirjoitetun tekstin lukutaito ja että se on ihan erikseen opeteltava, mutta visuaalisen lukutaidon kohdalla tämä sama asia pääsee unohtumaan. Kuvat ovat vain kuvia, joko kauniita tai (tekstiä) selventäviä, eikä niissä sinänsä ole mitään luettavaa, tulkittavaa tai ymmärrettävää - muka. Kuten Sirkka Laitinenkin artikkelissaan “Kuvaa ymmärtämään - visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta” (tarkemmat tiedot tekstin lopussa) tuo ilmi, visuaalisuus alkaa aueta ihmisille vastaa siinä vaiheessa, kun totutuista käytännöistä jollakin tavalla poiketaan (s.61-62).

Palatakseni aiemmin käsittelemiini naiskuviin, voisinkin esittää ajatusleikin: Kun näet kaupan lehtiosastolla nuorille naisille suunnattujen lehtien kansissa nuoria, kauniita, laihoja naisia poseeraamassa, saako se sinut kiinnittämään näiden lehtien kansikuviin erityistä huomioita, yllättymään? Ei varmastikaan, vaikka se jonkinlaista kriittisyyttä herättäisikin. Vaan entäpä jos nuorille naisille suunnatun lehden kannessa olisikin kuva vanhemmasta, hieman pyöreämmästä rouvasta? Suuresta naisjoukosta? Naisesta, joka poseeraamisen asemesta olisikin vaikka laittamassa ruokaa T-paidassa ja alushousuissa? Pelkästä naisen jalkaterästä? Naisesta takaapäin kuvattuna? Entä jos kuvaa ei olisi ollenkaan? Yllättyisitkö, jäisitkö ihmettelemään? Kyllä varmasti.

Minun nähdäkseni ajatusleikki paljastaa, kuinka visuaalinen lukutaito ei ole ainoastaan lukutaitoa siinä, missä muukin lukutaito, vaan myös samalla tavalla kulttuurisidonnaista ja vakiintunutta. Yhtälailla kuin poikkeavat kuvat poikkeavissa yhteyksissä saavat meidät häkeltymään, häkellymme varmasti sitä, jos kirjoitetun tekstin lukutaitoamme äkkiä koetellaan poikkeamalla totutusta. Japanilaiset, oikealta vasemmalle luettavat manga-sarjakuvat ovat esimerkkejä teksteistä, jotka koettelevat samanaikaisesti sekä visuaalista että kirjoitettuun tekstiin liittyvää lukutaitoamme - jotka tapaavat muutenkin kulkea enemmän tai vähemmän tiiviisti käsi kädessä. Kirjoitetun tekstin sekä kuvien lukutaito yhdistyvät erityisesti mediateksteissä, kenties kaikkein korostetuimmin nk. uusissa medioissa. Näin ollen joudutaan (tai päästään) toteamaan, että visuaalinen lukutaito on vääjäämättä osa medialukutaitoa, ja näin ollen toivottavasti myös osa sen opetusta.

Lähteet:
- “Kuvaa ymmärtämään - visuaalisen mediatajun ja -taidon opettamisesta” (Sirkka Laitinen). Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen (toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen, Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007, Helsinki 2007).

Media on nykyään monella tavoin visuaalista. Lehdet, varsinkin aikakauslehdet, sisältävät upeita, jopa taiteellista arvoa omaavia kuvia, jotka voivat olla yhtä tärkeässä asemassa kuin teksti. Televisio on tietenkin jo jonkin verran iällä oleva visuaalisen median muoto ja varsinainen mediankäyttäjien kestosuosikki. Internet antaa loistavia mahdollisuuksia tekstin ja kuvan yhdistelyyn. Jopa puhelimet antavat mahdollisuuden yhdistää kuvaa, tekstiä ja ääntä.

Kuten olen jo aiemmin tainnut tunnustaa, en ole kovin visuaalinen ihminen, en ainakaan visuaalisesti lahjakas. Näin ollen en ehkä saa kuvista irti aivan kaikkea, mitä niistä olisi mahdollista saada irti. Silti kuvat ovat hyvin keskeinen osa omaa mediaympäristöäni, kuten varmasti kaikkien mediaympäristöä. Jos kuvia ei olisi, niitä kaipaisi. Kuvien kirjoon on tottunut, sitä on alkanut pitää itsestäänselvyytenä. Samalla on myös tottunut kuvien ideologisuuteen ja kaupallisuuteen, siihen, ettei neutraaleja tai viattomia kuvia ole, kuten ei tekstejäkään. Yhdessä kuva, teksti ja mahdollisesti vielä ääni muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden – vaikuttavan monessakin mielessä.

Mehän voimme esittää naiskuvista monenlaisia kysymyksiä: Miten median naiskuvasto vaikuttaa lihaviin? Entä miten se vaikuttaa hoikkiin? Mikä on naiskuvakritiikin suhde syömishäiriöihin? Entä mikä on sen suhde ylipainon yleisyyteen? Keskeinen ajatus minulla on se, että naiskuvat eivät mielestäni ole varsinaisesti kenenkään puolella. Se, että silmämme ovat tottuneet tietynlaisissa yhteyksissä näkemään hoikkia, jopa laihoja naisia ja näin ollen pitämään hoikkuutta normaalina ja neutraalina, vaikuttaa jollakin tavalla meihin kaikkiin: meidän omiin naiskuviimme, käsityksiimme naiseudesta, omaan identiteettiimme…

Peräänkuuluttaisinkin kokonaisvaltaisuutta ja kokonaiskuvien hahmottamista. Se on kieltämättä medialukutaitoa, että osaa yksittäisestä kuvasta tai tekstistä tai muusta materiaalista eritellä ja analysoida vaikkapa juuri naiskuvastoa, mutta toisaalta kaikki olisi mielestäni aina syytä asettaa laajempaan kontekstiin. Voidaan esittää loputon joukko laajentavia ja tarkentavia kysymyksiä: Miten nämä naiskuvat sijoittuvat muiden naiskuvien joukkoon? Mistä naiskuvat ovat tulleet? Mikä on niiden suhde naisihanteisiin? Luovatko ne niitä, heijastelevatko ne niitä? Mikä muu ihanteisiin vaikuttaa? Kuka tai mikä on lopulta naiskuvista ja –ihanteista vastuussa? Voisimmeko me omalta osaltamme vaikuttaa niihin? Mene ja tiedä, ehkä tämäntyyppiset kysymykset vähentäisivät eettistä närkästystä – tai ehkä vain lisäisivät sitä, mutta joka tapauksessa ne voisivat auttaa jäljittämään sen syitä.

Aina voidaan kysyä sitäkin, että mitä on itse asiassa jätetty näyttämättä, piilotettu tai peitetty. Mitkä olisivat vaihtoehtoiset esitystavat tai jopa vaihtoehtoinen sisältö, ja miten ne muuttaisivat tilannetta? Jos siirrytään naiskuvista aivan toiseen aiheeseen, voidaan esimerkiksi ihmetellä tämänhetkistä, medioissa paljon käsiteltyä niin kutsuttua ”vaalirahasotkua”. Aiheessa olisi jo itsessään ihmettelemistä, mutta sen tiimoilta voidaan myös kysyä: Mitä on kuitenkin jätetty kertomatta? Entä miltä tämän aiheen käsittely vie tilaa, mistä se suuntaa huomiomme pois?

Jos median käsittelyssä säilytetään kasvatuksellinen näkökulma mukana, voidaan todeta, että medialukutaidon opettamisessa on oikeastaan vain taivas rajana: mediakasvattaja voi itse määritellä, kuinka laajaan ja kuinka syvälliseen otteeseen hän on valmis kasvatettavia ohjaamaan.

Olen sen verran nuori, että monet uudenkin median muodoista ovat ehtineet vaikuttaa jo lapsuuteeni tai viimeistään murrosikään. Olen näin ollen kasvanut melko monimuotoisessa mediaympäristössä. Tätä on vahvistanut se, että vanhempani eivät ole olleet kovin mediapelkoisia, vaan mediaan on aina ollut pääsy.

Medialukutaidon kriittinen puoli on minulla kehittynyt puoliväkisin koulutuksen kautta: vaikka mediakasvatus ei ehkä koulutielläni ole ollut kovin systemaattista (eikä välttämättä edes laadukasta), viimeistään lukiossa kriittisyyttä on jankutettu joka käänteessä - edes minä en ole niin kovapäinen, etteikö jotakin olisi tarttunut! Olen sitä paitsi jo perusluonteeltani kohtuullisen kriittinen ihminen.

Oman medialukutaitoni puutteet ilmenevät joidenkin uuden median muotojen sekä median aktiivisen käytön kohdalla. Kyse ei ole niinkään taidon puutteesta kuin ennakkoluuloisuudesta ja ehkä vähän laiskuudestakin. En epäile, ettenkö osaisiko käyttää esimerkiksi Facebookia tai ymmärtäisi sen toimintaperiaatetta, mutten tunne sitä kohtaan mielenkiintoa enkä ole halukas hyödyntämään kyseistä median muotoa.

Sitä voisi tietysti miettiä, täytyykö ihmisen edes olla innostunut median kaikista muodoista…

Olemme mediakasvatuskurssilaisten kanssa käyneet netissä mielenkiintoista keskustelua esimerkiksi TV:ssä esiintyvien julkisuuden henkilöiden sekä mediojen ulkonäkökeskeisyyden vaikutuksesta lapsiin. Keskustelussa on ollut esillä vanhempien tärkeä rooli, ja myös tämänpäiväinen (24.9.) median vaikutuksiin keskittynyt mediakasvatuksen luento ohjasi ajatuksia samaan suuntaan.

Hanna Niinistö ja Anu Ruhala artikkelissaan “Pienten lasten mediakasvatus”  (jälleen teoksesta Näkökulmia mediakasvatukseen, tiedot tekstin lopussa) esittävät kiinnostavia ajatuksia liittyen vanhempien rooliin mediakasvatuksessa. Artikkelissa käsitellään lähinnä pieniä lapsia ja heidän mediakasvatustaan, mutta esitetyt ajatukset sopivat mielestäni hyvin hieman vanhempiinkin lapsiin. Artikkelissa nimittäin korostetaan lasten mediamaailman ja aikuisten kohtaamista: sitä, miten vanhempien pitäisi koettaa päästä sisälle lasten mediamaailmaan ja tietoisesti mediakasvattaa. Itse pidän ajatusta erinomaisena: jopa median uhat ovat paremmin torjuttavissa, kun ne tunnetaan ja niihin päästään kunnolla käsiksi.

Niinistö ja Ruhala kirjoittavat vanhempien roolista:

“Vanhemmilla on tärkeä ja keskeinen rooli lapsen mediakasvattajina. Lapsi tarvitsee median käytössään rinnallakulkijaa, opastusta, tukea, kuuntelua ja läsnäoloa sekä yhdessä tekemistä. Vanhemmat ovat lapsille myös esimerkkejä ja käyttäytymismallien antajia.” (s. 131.)

“Media vaikuttaa tunteisiin ja herättää tunteita. Televisio-ohjelmien ja elokuvien sekä kuvien herättämiä tunteita voidaan käsitellä yhdessä aikuisen kanssa. Tunnetilojen työstäminen, niistä keskustelu ja niiden tunnistaminen sekä nimeäminen on tärkeää pienelle lapselle.” (s. 126.)

Olen ehdottomasti samaa mieltä ja myös sitä mieltä, että media yksin tuskin vaikuttaa dramaattisesti suuntaan tai toiseen, vaan sen vaikutukset ovat suhteessa vanhempien ja muiden aikuisten läsnäoloon ja kasvatustyöhön.

Lähteet:
- “Pienten lasten mediakasvatus” (Hanna Niinistö ja Anu Ruhala). Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen (toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen, Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007, Helsinki 2007).

Vesterinen näkee median roolit opetuksessa niin, että media on joko toimija, väline tai sisältö. Tätä näkemystä vastaavat oppilaan roolit puolestaan ovat vastaanottaja, käyttäjä ja tuottaja. Itse olen aiemmin tarkastellut mediaa opetuksen kohteena ja välineenä, jolloin median toimijarooli on tavallaan sisältynyt mediaan opetuksen kohteena, ikään kuin osaksi mediakriittisyyden opetusta.

Vesterisen mukaan yhtenäisessä mediakasvatuksessa - jonka hän siis asettaa tavoitteeksi - ymmärretään mediakäsitteen moninaisuus sekä yhdistetään media-analyysi ja mediatuotanto. Vesterinen ilmaisee asian seuraavasti:

“Mediakasvatus parhaimmillaan yhdistää substanssi- ja metodikysymykset” (s. 78)

Olen Vesterisen kanssa samaa mieltä, kuten olen jo aiemmissakin blogiteksteissäni antanut epämääräisesti ymmärtää: Ei ole mitään mieltä siinä, että arkielämää yhä enenevissä määrin läpäisevää mediaa lähestyttäisiin kouluopetuksessa suppeasti vain mediasisältöjä tarkastelemalla saati mediakriittisyyttä, “mediaa vastaan puolustautumista”, pelokkaasti alleviivaten. Mediaa voidaan käyttää opetuksessa myös välineenä, eikä vain passiivisesti esimerkiksi tiedonhaun välineenä vaan myös erittäin aktiivisesti itse mediasisältöjä tuottaen. Vesterisen tapaan uskoon, että juuri tämä olisi avain hyvään mediaoppimiseen; että tällä tavalla laajasti ja monipuolisesti toteutettuna mediakasvatus antaisi oppilaille hyvät eväät toimia alati muuttuvissa mediaympäristöissä.

Tietenkin tulevana opettaja joudun toteamaan sen jossakin määrin masentavan tosiasian, että opetukselle ja sitä kautta opettajalle yhtenäisen mediakasvatuksen toteuttaminen on tietenkin suuritöinen ja raskas haaste. Toisaalta ei Vesterinenkään artikkelissaan anna ymmärtää, että yksittäisen aineenopettajan pitäisi ottaa yhtenäisen mediakasvatuksen taakka harteilleen, vaan hän viittaa perusopetuksen syvällisempään yhtenäistämistarpeeseen, joka loisi hyvän pohjan myös yhtenäiselle mediakasvatukselle (s. 78).

Lähteet:
- “Mediakasvatus oppilaitosinstituution yhte(nä)isenä alueena” (Olli Vesterinen). Teoksessa Näkökulmia mediakasvatukseen (toim. Heikki Kynäslahti, Reijo Kupiainen ja Miika Lehtonen, Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007, Helsinki 2007).

Tämänpäiväisellä (17.9.) luennolla ihmeteltiin sitä, miten opettaja voi toteuttaa mediakasvatusta omassa työssään. Itse tulen olemaan sikäli onnellisessa asemassa, ettei mediakasvatus ole äidinkielenopettajille jokin taustalla kummitteleva, OPS:n edellyttämä epämääräinen ”aihekokonaisuus”, vaan se on osa äidinkielen omaa, ainekohtaista opetussuunnitelmaa. En haluaisi olla esimerkiksi matemaatiikanopettajan housuissa ja ihmetellä, miten omassa aineessani vastaan mediakasvatuksen haasteihin, mutta äidinkielenopettajana esimerkiksi sellaiset käsitteet kuten mediatekstit ja medialukutaito ovat itsestään selvä osa opetuksen sisältöä, niin kuin olen jo aiemmassakin blogitekstissäni tuonut ilmi.

Koska tulevana äidinkielenopettajana mediakasvatus ei todennäköisesti tule olemaan minulle ihan yhtä ongelmallinen haaste kuin monien muiden aineiden opettajille, en aio pysähtyä tässä sen kummemmin pyörittelemään äidinkielenopetuksen ja mediakasvatuksen suhdetta vaan rientää välitehtävän pariin. Sen verran kuitenkin haluan mediakasvatuksen käytännön toteutuksesta sanoa, että kuten luennolla tuotiin ilmi ja kuten itsekin vakaasti uskon, mediakasvatuksen ottaminen osaksi muuta opetusta lienee hedelmällisin ratkaisu. Erilliset, itsetarkoitukselliset mediakasvatustunnit (vaikka sellaisiakin epäilemättä jonkin verran tarvitaan) paitsi veisivät kallista aikaa, olisivat myös hiukan keinotekoisia, kun ottaa huomioon, kuinka sujuvasti oppilaat parhaimmillaan on mahdollista ohjata median ääreen vaivihkaa muiden asioiden opiskelemisen ohella. Tämä ei silti tarkoita, että mediakasvatuksen pitäisi jäädä vain erilaisten välineiden hyödyntämisen tasolle, sillä voidaanhan esimerkiksi mediakriittistä keskustelua uskoakseni käydä kohtuullisen luontevasti samassa yhteydessä, kun mediaa hyödynnetään.

Sitten siihen välitehtävään. Vaikka minun epäilemättä uskottavuussyistä tulisi antaa itsestäni median käyttäjänä mahdollisimman analyyttinen vaikutelma, rehellisyyden nimissä täytyy todeta, että mieluiten antaudun ihan vain mediasta nautiskelijan rooliin ja keskityn seuraamaan mediasisältöjä ilman mitään sen kummempaa tutkivaa otetta. Kaikkiin mediankäyttötilanteisiin tämä ei tietenkään sovi. Jos median pariin on hakeutunut esimerkiksi tiedonhakintatarkoituksella, mediasisältöjen vastaanotto muuttuu heti kriittisemmäksi. Tämä ei tosin vaadi minulta suuria ponnisteluja, sillä minulle on luontevaa suhtaudua asioihin kriittisesti – kriittisyyttä ei tarvitse pakottaa. Aina se kai väijyy taustalla median viihdekäytössäkin, vaikken sitä itse useinkaan tiedosta.

Jos huomio siirretään median sisällöistä muotoihin, voin todeta, että toisaalta kiinnitän muotoihin paljon huomiota, toisaalta en juurikaan. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, etten ole suoraan sanottuna ylenpalttisen kiinnostunut esimerkiksi teknologian mahdollisuuksista, joten ensimmäinen ajatus minkäänlaisen mediasisällön äärellä ei ole se, että mitenköhän tämä on toteutettu ja mitenköhän tämän itse toteuttaisin. Suoraan sanottuna se on tuskin viimeinenkään ajatus... Tällaista epäanalyyttisuutta vain entisestään tukee se, että minua on siunattu tuskin minkäänlaisilla taiteellisilla lahjoilla, mitä tulee puhtaasti visuaalisiin esityksiin.

Ei se muoto silti kaikilta osin merkityksetön asia ole, vaikka mediateknologia ei suuremmin kiinnostakaan. Ehei. Tulevana äidinkielenopettajana tulee median äärellä useinkin mutistua itsekseen: ”Se on enää, ei enään!”

(Nyt vasta havaitsin, että mediakasvatuskurssin välitehtävä pitää tehdä nettiin… Täältä siis pesee, toinen blogiteksti tunnin sisällä!)

Olen sen verran nuori, etten ole koskaan ollut kovin aggressiivisen medialta suojelemisen kohteena. Edes ala-asteaikoinani ei enää heristelty sormea esimerkiksi TV:n katselulle, olkoonkin, että jonkinlaista vastakkainasettelua oli havaittavissa vaikkapa kirjojen lukemisen ja TV:n katselun välillä (ja opettajat tietenkin vaivihkaisesti kannattivat ensiksi mainittua).

Media on minun kouluaikoinani ollut kasvatuksen kohteena vahvemmin muistaakseni vasta lukiossa. Lukiossa useammallakin kurssilla puhuttiin mediakriittisyydestä ja medialukutaidosta – olkoonkin, että käytännön harjoitukset, joissa todella olisi tartuttu saatavilla oleviin mediateksteihin, jäivät kohtuullisen vähäisiksi.

Media kasvatuksen välineenä on puolestaan minulle tuttu jo ala-asteelta. Vaikka internet teki jo ala-asteaikoinani tuloaan kouluihin, en ole internetiä hyödyntänyt opiskeluissani ennen kuin yliopistossa. Tiedonhakua saatoin tietysti omatoimisesti suorittaa netissä jo yläasteen ja lukion aikana, mutta koulunkäynti ei varsinaisesti edellyttänyt internetin käyttöä eikä sitä systemaattisesti opetettu.

Televisio ja elokuvat ovat sen sijaan olleet ahkerassa käytössä. Erilaisia opetusohjelmia on tullut nähtyä ala-asteelta lähtien. Muistan vieläkin yläasteen biologianopettajan opetusvideokokeilut, joissa hän näytti meille riskillä materiaalia, jota ei omien sanojensa mukaan ollut itse ehtinyt katsoa läpi. Nauroimme videoille välillä vedet silmissä ja melkein myötähäpeään tukehtuen. Erityisen onnistuneena mediakasvatustekona on jäänyt mieleen yläasteen uskonnon opettajan elokuvavalinta etiikan kurssin yhteydessä. Katsoimme tuolloin elokuvan, joka oli paitsi vaikuttava ja ajatuksiaherättävä myös niin loistavan hyvä, että se kuuluu lempielokuviini yhä. Muistan vieläkin, kuinka hämmentynyt olin siitä, että koulussakin saatettiin käyttää opetusmateriaalina jotakin oikeasti hyvää elokuvaa!